Juu mutta tosiaan pitkästä aikaa, kun Bansku oli synnyttänyt ja poikaset alkoivat kasvamaan, minulle tuli kauhea hinku jättää pitkästä, pitkästä aikaa itselleni uroksia. Alkujaan mietin, että tästä jäisi kaksi eriväristä poikaa, mutta sitten se toinen varattiinkin muualle ja suunnitelmat muuttuivat. Päätin pitää yhden uroksen tästä ja ottaa kaveriksi sitten jostain toisesta poikueesta toisen uroksen. Olin silmäillyt yhtä urosta alusta asti ja nimeksi tuli Hannan avustuksella Jekku. Tosiaan kohtalo puuttui taas peliin ja lopulta toisesta poikueesta haaveilevan uroksen hankinta piti lykätä ja Banskun poikueesta jääkin sitten kaksi pallillista kotiin. Jaa miksikö?
Eräänä iltana, olisivatkohan poikaset olleet noin 3,5 viikkosia, kun ne olivat tuttuun tapaan jaloittelemassa sohvalla. Rauhallista menoa oli, nukahtivat vähän sinne tänne ja minä kudoin sukkaa ja aina välillä kurkottelin sohvalta tähän kannettavalle, mikä asuu olohuoneen pöydällä. En yllä siihen muuten kuin, että nostan vähän takamustani ja kurotan eteenpäin. Poikaset tosiaan pyörivät siinä ympärillä, sylissä ja sohvan peiton uumenissa. Jossain vaiheessa niitä oli nukahtanut sinne tänne sohvaa. Kurkotin taas kerran kohti kannettavaani ja samalla huomasin, että yksi poikanen oli nukahtanut reittäni vasten. No varovasti siirsin poikasta hieman sivuun ja istuin koko painollani takaisin sohvalle. Ja apuva apuva, ehdin istua ison ahterini kanssa siinä jo muutaman sekuntin, kun huomasin, että pakarani alla tuntuu jotain ja nostin itseni nopeasti ylös. Sieltä pinkaisi pelästynyt poikanen kovaa vauhtia sohvan selkänojalle haukkoen henkeä. Olin ihan paniikissa ja nappasin poikasen syliini, rauhoittelin sitä pitkän tovin ja sen hengitys oli hieman vaivalloista. Hetken päästä se alkoi aivastelemaan ja sille ei meinannut tulla loppua. Näin ei ole koskaan tapahtunut 20 vuoden aikana, joten voitte kuvitella oman paniikkini. No poikanen rauhoittui rapsutellessani sitä, mutta aivastelua kuului koko illan. En siinä sitten voinut mitään, poikanen kun kuitenkin kulki normaalisti ja hengittikin jo tasaisesti. Leikkasin karvaa poikasen alaselästä, jotta erottaisin sen jatkossa muista. Seuraavana aamuna heti herätessäni kävin tarkistamassa poikasen, olin varma, että se oli kuollut tai muuten vain todella huonossa kunnossa. Mutta ei, tämä on selviytyjä, ei se näin helpolla luovuta, kyllä se nyt yhet jättiläispeput selättää J Niinpä päätin jättää tämän kovan onnen pojan itselleni Jekun seuraksi ja se sai viralliseksi nimekseen Jepulis, mutta Peppuna se meillä täällä nyt tunnetaan J Tulette varmasti Peppua näkemään vielä näyttelyissä.
Peppu tosiaan selvisi tästä kovasta koettelemuksesta nopeasti ja onnellisesti, mutta tämä poikanen on muutenkin vähän erikoinen. Vaikuttikohan tuo hapenpuute aivoissa, se tullaan näkemään jatkossa. Pari päivää sitten sain tuta, ettei tämä tosiaan tule olemaan ihan tavallinen rotta. Touhusimme taas urospoikasten kanssa iltasella sohvalla. Yht’äkkiä ja en kyllä tiedä mitä, yksi poikanen pelästyi, kipitti sohvan toiselle reunalle, ponnisti ja hyppäsi niin pitkälle ja korkealle kuin nyt tuollainen kääpiö pystyy. Tyhjän päälle se lensi kuin leppäkeihäs, tai paremminkin kuin lepakko, tassut sivuille ojennettuina, hieman oli huvittava näky. Ja tumps lattialle, laskeutuin jalat edellä kuten kissat ja kipitti häkin umpinaisen tason taakse, joka seisoi kirjahyllyä vastapäätä. Ajattelin, että nyt sitä ei kyllä saa hullukaan kiinni, on varmasti niin paniikissa. Mutta mitä vielä, laitoin käden sinne tason ja kirjahyllyn väliin ja poikanen kipitti kädelle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja kuinka ollakaan kädessä tarkistin kuka oikein oli kyseessä ja arvatahan se piti: Peppuhan se siinä!
Ja näin meille jäävät siis asumaan Jekku ja sen veli Peppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti